In the preword, I have included some of my old memories from adventure racing and a little pep talk for women, in the spirit of a international women's day. At the end I will dive into Adventure race Croatia. the race report which will be in Finnish. Feel free to use translator to have an idea of the race. Adventure Race Croatia is one of the races I have been wanting to participate since the first race. I like the race directors' way of splitting the race into several stages and not just mega long ones. Thanks to Igor + the staff for an amazing race! Preword only in English and the actual race report at the end in Finnish. Kisaraportti suomeksi alkusanojen jälkeen.I had several outdoor adventures during 2023 while cycling, trail running, and swimrunning (there was too little kayaking though). I had the chance to enjoy several bikepacking trips, one in Portugal and plenty around Southern Finland with friends. It's always a treat to enjoy the great outdoors with a bunch of great friends or a friend, because I do at least 85% of my training solo. The goal event of the year was the Adventure Race in Croatia, which is part of the Adventure Racing World Series. It’s a race with a team of 4 persons, 500km non-stop by mountain biking, trekking and kayaking all the time orienteering. This took us 92 hours – about 4 days (in heavy rain). It was a big game against many world-ranking top teams such as Estonian Ace, Black Hill, 400Team, Nirvana, and the ranking leaders, the Swedish Armed Forces Adventure Team (SAFAT). I believe these were the highest-ranked teams ever on the starting line of the Croatian adventure race (ARC). Now, let me go back in time and tell you a little story about AXA Adventure team. It leads to SAFAT in a way 😊 To the team I just mentioned. I have been kind of connected to Swedish adventure racing scene via Axa – have been Axa’s training camp where for example SAFAT’s John Karlsson was giving us lectures of mtb in adventure racing. I was also Axa’s team assistant in the Ecomotion adventure race in Brazil, Bahia. What a race that was! My responsibilities were to take care of transitions for two team members, checking their gear to be ready (super muddy race), ensuring they had enough energy etc. I was also an orienteering assistant. Speaking Portuguese, Swedish, and Finnish allowed me to be here and there, even in the hospital after one of the racers got bitten by a snake (which would be another long story). Quite happy that assistants are not allowed anymore for AR races (even though it was an awesome experience to be one), because it can be both so over beneficial for some, unfair the others, and quite difficult for the teams to have assistants following them for weeks on the other side of the world in many ways. Axa Adidas team was filled with great racers such as "El Capitan": Mikael Lindnord, Helena Lindnord (also known in the soon-to-be-released movie "Arthur the King," a story about adventure racing and a dog from Ecuador), Jari Palonen, John Karlsson, Pete Forsman, Scott Cole (Scott also coached me for a couple of years so I could go from zero level to nailing a tough multisport race: Åre Extreme Challenge in Sweden), and great US athletes such as Jari Hiatt, and so on. And the other Swedish thing, Åre Extreme Challenge, was the reason I started my multisport/adventure racing – or mainly training multiple endurance sports and not just one or two. Before I go deeper into our racing, here's a cool fact about team SAFAT and their ARC racing tactics. Their team motto was or is: LAGET FÖRE JAGET (team before hard racing), which sounds like the one and only racing tactic — but it can be easier said than done. This applies to all the teams from the top teams to the last ones – its crucial and can be difficult. There are 4 different personalities, they might even have different values and definitely have different levels of fitness and skills which are also divided to several disciplines (orienteering, climbing, running, trekking & mtb). Equally important are the abilities to communicate and listen, as well as problem solving skills – everything above said, both when you feel fresh and when you don’t feel so fresh (which is most of the time). Everyone in the team will have their highs and lows during the race. So prepare yourself to handle challenging or different situations in longer expeditions, whatever you are in this palette of teammates, girl or a boy – and this is the juice of the whole thing. Quite fun! 😊 As the only girl in an adventure racing team (the usual team setup is 3 guys and one girl), it can be extra hard for the girls to take expected part in a team — expectations and pressure are super high. You should be as fast or strong as the guys – trying to be like a guy, not show your emotions, not wailing, being funny, cheering etc… Sure I have my doubts before the race as I don’t feel like the strongest or the fastest girl in the hoods, but I know my disciplines and know that I can survive the bad weathers, my body is durable and I have great power called “Finnish sisu” and mentality of not giving up. I’m thankful for having a super strong team with 3 guys. As a team, the same rules apply for girls an dguys alike, but I thin us girls tend to put a lot more of pressure to ourselves. Girls, we are doing just fine! Just do it – long endurance sport suites women too! Longer the race, more smaller the differences gets. (This just a little pep talk for women and encouragement in the spirit of the recen international women’s day). A great example the team of four girls winning the last exhibition race in Australia. As they said in their interview, it is a lot about the teamwork and orienteering skills, and what your body & mind can tolerate - I believe that had a great fitness level too. Listen interview on Adventure race Darkzone. SAFAT’s - LAGET FÖRE JAGET sounds super smart and important for expedition length racing! I just wanted to say that, because this part of the story leads to Adventure Race Croatia. This is what I noticed: Malin, who is fast as a torpedo and strong as an ox, had an empty backpack at the start! Which is so so smart, because for female racers the start is often the hardest part of the race (there are always exceptions). So SAFAT sees the benefits for the whole team. There is more balance between teammates in that way when the share the weight away from some and add to some to make the team more balanced and to be as fast as possible – especially the very first stage where everyone is rushing like in a 10 km race. It’s totally insane, but happens every time (someone wiser had said). Of course we do this too, but not at this level. I was super excited to be on the same starting line in AR Croatia with the highest ranked team SAFAT’s racers: John Karlsson, Oskar Svärd, Malin Hjalmarsson & Per Vestling. SAFAT not only won the ARC race but also the World Champs in South Africa in 2023. Congratulations! BTW, check out the top team interviews of World championships – great deep interviews. Here is a post from Malin's Instagram before the race where she high lights more about team component. Source: Malin Hjalmarsson Instagram I also added some statistical measures in cycling power between female and male cyclists. It is a huge caps: For me, as a solo girl in an adventure racing team, it's always a great learning experience about my own capabilities and handling tough situations – trying to be as good as I can for the team. I think we did a great job as a team, but I believe that from each race you learn something new about yourself and about the team you race with in each race. For sure each time it will be a humble return to your training with new information how you and team can be and get better. I was so happy that my bones and my feet could do this – no blisters, no stress fractures, nada (except the recovery took longer than I expected: I returned to hard running too early wanting to participate in the Jukola relay and that was not smart). I even felt after 4 days that I could keep going longer. Well who would not like to have some sleep and some dry clothing after racing almost 4 days in the rain — and yes, maybe a “tiny” (healthy) buffet too at that point of the race. My passion to get better grew as I noticed that, hey, I really can do this and this is what I love. There was a big doubt before the race because of a lot of unknowns. But our mentality before the race was good “the no-one was quitting attitude”. We will finish no matter what! And so we did! So this year 2024, I will go a little bit further with a distance and ascents – There will be a new team when teaming with my gravel cycling bestie, but that will be a totally new blogpost. You are more than welcome to follow my instagram for more: @krisse_vee And the rest, I will take in Finnish — but use a translator if you want to keep reading. Here we are before the race - ready to rock and roll! KISARAPORTTIIN: Itse kisaaminen on haastavaa, mutta haasteita tuo myös kisavarusteiden, niin omat ja tiimin, saaminen kisavalmiuksiin sekä myös kommunikoida toisille mitä on ajatellut ottavansa mukaan. Ettei tule ylläripyllärinä, kun kaveri on työntämässä 3 paria lenkkareita 30kg vaihtolaatikkoon, johon olisi tulossa myös neljän vuorokauden energiat ja eri lajien varusteet. Ehkä näin ei käynyt kuitenkaan meille 😉 Aikaistamoista säätöä ennen kisaa saada myös tiimi kokonaisuudessaan starttiviivalle – ei vaan tavaroiden säätäminen, mutta riskeinä sairastuminen/loukkaantuminen juuri ennen kisaa on tosi mahdollisia. Joten erityisesti HUOM!! naiset: kannattaa olla hyvässä kunnossa ja tavarat valmisteltuna seikkailukisoihin, koska aina haetaan viime hetken tuuraajia. Tuuraajana olet siinä loistoasemassa, että tiimi on valmistellut jo koko paletin ja ovat kiitollisia, että täydennät heidän tiimiään viime tipassa. Joten naiset ohoi – valmistautukaa tähän mahdollisuuteen. Kisaan lähtö oli varsin hektistä – ainakin henkilökohtaisesti olen kiitollinen, että valitsimme pakettiautomatkan laivalla kisapaikalle vs lennot + vuokra-auto härdellin. Ensinnäkin sai nollata itsensä työkiireiden ja pakkailujen jälkeen ja pystyi keskittymään kisaan. Rentoutuen ja nukkuen kunnolliset yöunet. Edellistä kisaani muistellen Karjalan kunnailla RedFox seikkailu-urheilun EM-kisoja. En todellakaan saanut nukuttua edellisenä iltana - pakkailtiin aivan viime metreillä ja nukkuminen jäi vähälle teltan ohi ramppaavien ihmisten pitäessä hereillä kulmakuntaa. Nyt ei ollut sitä murhetta – pääsi rentoutumaan rahtimatkustajalaiva FINNLINES:lla kun ylitettiin meri ja pakulla loppumatka kahden kuskin taktiikalla perille. FINNLINES rahtimatkustajalaiva oli ihanan rauhallinen, moderni, ei kännääviä risteilyturisteja tai kova äänistä baarielämää. Laivalla oli aamiais-, lounas- ja illallisbuffeet, joten energiavajettakaan ei tämän reissun jälkeen ollut. Naisilla ja miehillä omat SPA-osastonsa poreammeineen ja saunoineen. Osa meistä kävi hieronnassa ja salillekin päästiin. Se aika, jonka saimme olla laivalla reilut 30 tuntia tiimin kanssa oli loisto juttu! Fokus arjesta siirtyi heittämällä kisafiiliksiin! Oli kyllä niin täydellinen valinta lähteä laivalla vs. kolmella jatkolennolla + autonvuokrauksin. Kaiken kukkuraksi pakattiin paku täyteen tavaraa ja kaikki tuli perille ilman murheita. Täydellistä ja lämpimät suositteluni! Ennen starttia meillä oli reilu vuorokausi kerätä kamat kasaan kisaa varten ja se taisi olla ihan riittävästi kun kaikki tarvittava saatiin mukaan jo Suomesta eikä tarvinnut erikseen lähteä kauppoihin metsästämään energiaa ym… Ja nyt sitten siihen kisaan: Blogi-kirjoitusta varten tutkin gpx-jälkemme ja pääsin kokemaan kilpailumme uudelleen (viimeisen puolen päivän osalta gps-jälkeä ei harmillisesti oltu julkaistu). Tässä kohtaa KIITOS kaikille gps-palleromme kulkua seuranneille sekä kannustajillemme! Tieto ihanista kannatusjoukoista pisti vauhtia töppösiin ja laittoi jaksamaan myös niiden rankimpien hetkien ylitse. Olitte useasti mielessäni! ❤ Kisassa meillä ei saanut olla älyllisiä kelloja tai kännyköitä (älyttömät oli sallittu 😊), joten olimme täysin tietämättömiä kaikesta vaikka nyt kilpailutilanteesta tai ihanista kannustus viesteistänne. Pakollisina varusteina kulki mukanamme hätätilannetta varten kännykkä sinetöitynä repun pohjilla. Sinetin rikkominen olisi vetänyt meidät pois kilpailusta. Kello on tärkeä olla kuitenkin mukana pitämään silmällä ajankäyttöä mm. nukkumisen ja heräämisen suhteen. Vaihdoissa oli toimittava niin nopeasti kuin pystyi – voisi olla että pieni kellotettu deadline olisi voinut boostata tekemistämme. Sää oli hyvin vetinen, joka hidasti vaihdossa – satoi lähes non stop koko neljävuorokautta ja oli kylmä olla märissä vaatteissa ja vaihtaa varusteista märistä vähemmän märkiin jne... Tästä kilpailun sivuille: https://arc.remarkable.events/ Pääset tästä osittaiseen GPX-jälkeemme: https://tracktherace.com/en/sports-events/adventure-races/adventure-race-croatia-2023/race Käytän jossain kohti lyhennettä TA = transition area = vaihtoalue, jossa reittikirjan mukainen varusteita oli saatavilla esim pyörä+varusteet, jos seuraava osuus sisälsi pyöräilyä. Alla kuvana esitettynä reittiosuudet, joihin merkitty myös erilaisten varustelaatikoiden saatavuus. Meidät kuljetettiin busseilla kilpailukeskuksesta lähtöön, johon oli varattu 5h aikaa. Taisimme herätä kolmelta kisa-aamuna, joten pitkillä unilla ennen kisaa meille ei sallittu. Viimeisimpiä tavaroita kun roudattiin vielä kisajärjestäjän kuljetettavaksi/tarkistettavaksi edellisenä iltana. Bussissa kisaajat yrittivät nukkua tai tankkailla kukin tavallaan – koin, että kaikki uni mitä pystyi ennen kisaa saamaan olisi kuin pankkiin rahaa laittaisi. Pidin ainakin silmiäni kiinni, jos ei muuta. Alkubriiffissä saimme kuulla, että ensimmäinen melontaosuus oli peruutettu. Eikä ihme….kaikki joet suorastaan mylvivät hirmuisella voimalla ja kisaa uhkasi muutenkin kaatosateet, jotka jo olivat kiusanneet eteläitä Euroopaa viikon. Sateet vaan jatkuivat. Joten jo alun joenuomassa suunnitellut rastit poistuivat ja ensimmäinen juoksuosuus hieman lyheni. Ensimmäinen trek kesti meiltä 4 tuntia, jossa meillä oli hieman epäonneakin matkassa. Ensimmäinen osuus - trek Aloitimme kisan kiertämällä upean Rastoken kylän, joka on vesiputoksien halkoma myllykylä, upea turistinähtävyys. Tässä alla alueesta kartta kuvan kera, jossa näet padon, jonka yläpuolella on rakennuksia erikokoisten vesiputoksien saartamana. Itselle eka osuus on aina haastavin ja nyt se oli aivan kauhea. Sain ensimmäiseen asfaltti alamäkeen mojovan krampin pohkeeseeni. En ollut uskaltanut tankkailla pitkän bussimatkan takia ja asiaa ei auttanut kun odoteltiin starttia tuntia auringossa (ainoa auringon säteet olivat kisan alussa ja lopussa). Onneksi kramppi ei vaivannut seuraavan osuuden pyöräilyssä juurikaan ja hävisi lopulta ”käytössä” ja Via Ferratan kiipeilyn pakottamissa venytyksissä kolmannella osuudella. Mutta olin kyllä ihan kauhuissani: Apua tuli ulvottua sisäisesti aikasta isolla A-lla tuskaisista metreistä ja kauhusta, että näinkö tässä nyt kävikin. Ensimmäisellä trek-osuuden tiimillä kävi myös reitinvalinnallinen lähes tunnin mittainen huono tuuri (kartoissa olevat tiet puuttuivat maastosta, eikä kartat olleet päivän tasalla tai edes samalla vuosikymmenellä – nämä tiet olivat umpeutunut vuosikymmenten saatossa. Harhailtiin muutenkin aika paljon eri osuuksilla epämääräisten karttamerkintöjen takia. Mutta niinhän se seikkailu-kisoissa on ja aivan varmasti niin tekevät muutkin. Ei hätää kuitenkaan sillä meillähän oli vielä neljä vuorokautta aikaa tasata tilit ja ottaa porukkaa kiinni ekan osuuden kovasta takapakista huolimatta. Toinen osuus oli maastopyöräily n. 70 km, joka lähti tosi kivasti liikkeelle saavutellen edellämme olevia tiimejä. Tosin ei sitä itse kisassa välttämättä pysynyt kärryillä montako tiimiä ohitimme tai mikä sijoituksemme oli –kun et ikinä voi tietää kenenkään kisatilanteesta (kisaajat voivat jättää rasteja välistä tai ovat voineet saada aikarangaistuksia, jotka lasketaan vasta maalissa). Sanottaneen heti alkuun, että maisemien katselu osaltani on hyvin minimaalista, kun yrittää pysytellä kolmen miehen perässä. Pyöräilyssä tuijotan edellä menevän takarengasta ja yritän saavuttaa parhaan mahdollisen imun tiimikaverista. Imussa onkin sitten ihan ”kiva” olla sateisessa kelissä ja mutaisilla teillä. Pyöräillessä pysyy helpoiten hereillä, koska on oltava koko ajan skarppina varsinkin, jos on siellä köyden päässä. Saattaisi olla kohtalokasta etupyörällekin, jos takana polkija töppäilee. Alla kuva muistaakseni kolmannelta osuudelta yhtenä rapanaamana. Itse kannoin lähes kaiken varusteistani (kuten moni muunkin tiimien naiset - toisilla näytti olevan repuissaan kyllä aivan törkeän paljon tavaraa) eikä meillä ollut kukaan turhan usein ”vedettävänä” - meikäläinen silloin tälllöin. Tosin tuo vetonaru, jota käytetään pääasiassa pyöräilyssä – on aivan loisto juttu, joka pitää tiimin ilman notkahduksia yhdessä paketissa. Köysi tietysti on iso riski kovissa vauhdeissa ja epätasaisuuksissa tai väsyneenä – mutta pidän siitä napanuoramaisena linkkinä tiimiin, etten myös jäisikään vahingossa liian kauas muusta tiimistä. Joten henkensä edestä siellä välillä mennään ja äärettömän skarppina saa olla. Sateella saa olla lasit päässä tai kivet silmissä 😎 Suunnistus on tiimin yksi tärkein menestystekijä. Seikkailu-urheilussa suunnistushaasteina on vanhat peruskartat, ympäripyöreät rastipisteet ja väsymys! Onhan se järkevää, jos tiimistä löytyy kaksi vahvaa suunnistajaa, ja näin työnjako on mahdollista. Eihän sitä kukaan jaksa skarppina montaa vuorokautta olla. SAFAT jakoi suunnistuksen kahden suunnistajan välillä – toinen suunnisti pyöräosuudet ja toinen jalka. Meilläkin oli kaksi suunnistajaa. Kolmaskin olisi löytynyt, mutta miehet oli paremmassa kunnossa siihen tehtävään. Toki olisi kyllä kiva toimia suunnistajana myös joskus. Tällä osuudella alkoi se loputon sade, joka vaihteli seuraavien vuorokausien aikana tihkusta kovempaan, mutta yleisin muoto taisi olla tihku - onneksi. Mutta kengät tai sukat eivät kuivaa hetkeä nähneet neljän vuorokauden aikana – ja suurin iloni oli, etten ainakaan tuntenut yhtään rakkoa kisan aikana jaloissani, eikä muillakaan tiimissä olijoilla sellaisia kait ollut. Ei niistä ainakaan puhuttu. Kuvassa keskellä mustissani aivan litimärkänä ja kuraisena kuten koko muu porukka. Kolmas osuus oli trekkausta 30km, joka sisälsi erittäin ”ilmavan” Via Ferrata osuuden pimeässä myrskyssä. Vuoristoon kohti Via Ferrataa trekkaillessamme alkoi päivä uhkaavasti hämärtyä kohti iltaa – tiimikaverit sitä naureskelivatkin että oli varmasti onni olla tuolla vuoren seinämällä pimeässä niin en nähnyt jyrkkiä seinämiä. Tässä kohtaa oli jo satanut jonkin aikaa ja päivän pimeni yöksi ja samalla tuulen vire muuttui kovaksi korvissa ulvovaksi myrskyksi, joka onneksi tuntui vai toisella puolella vuorta – toki juuri siellä puolella missä Via Ferratan armoilla roikuttiin rautaköydestä kiinni pidellen. Mieti tuota yllä olevaa kuvaa kuvitellen meidät sinne ulvovassa myrskyssä täysin pilkkopimeässä otsalamppujen näyttäessä vain sen kohdan johon asetin käteni tai jalkani. Tässä kohtaa oltiin hyvin märkiä ja kylmissämme - ardenaliinin lämmittäessä isompien negatiivisesti taittuvien rautarappujen kohdalla. 😵 Tunne oli silloin, etten ikinä en oo niin ilmavissa oloissa ollut sellaisessa myrskyssä, pimeässä…vieläkin muistan kun yritin löytää kiipeilyotetteita. Hirvitti! Jossain kohtaa meinasi loppua käsistä happi ja pelkäsin, että putoisin alapuolellani tulevan päälle. Vaikka meillä on nuo Via Ferrata kiipeilyvarusteet niin kyllä siinä tipahtaa pahimmassa tapauksessa viisi metriäkin, jos vaan on epäonnekkaasti juuri kuroittelemassa korkeuksiin. Kiitos Jaakko ja Anu Via Ferrata tamineiden lainasta! Onneksi oli pitkiä miehiä tiimissä, jotka pysty jeesiin vähäistä kiipeilytaustaa omaavaa. Ehdottomasti mun heikoin lenkki on nämä köysiosuudet. Alaspäin tuun (ja lujaakin 😁) ja jumaroin hyvin, mutta kaikenlainen kiipeilyaskelten otto on "rautakangelle" hieman haastavampaa. Nämä vaelluspolut eivät näillä rinteillä näyttäneet polun leveyden perusteella olevan suosittuja – enkä tuossa vaiheessa enää ihmetellyt miksi. Muistan miettineeni millainen mahtoi olla vuosittaiset trekkaajien ”hävikkimääriä” tällä reitillä. Ai kauhia….ja kiittelin pitäviä kenkiäni!! Tässä kohtaa olimme kisanneet 20 tuntia ja vaikka tunkattiin ihan järkyttävästi tuolla jyrkässä rinteessä etsien reittiä ylös saimme kiinni trekin loppuvaiheissa tiimejä, jotka jo olivat sateeseen ja reittiin varsin uupuneita. Tosin saattoi olla, että olivat lähteneet meidän jälkeen – sen verran kamala pummia tehtiin kyllä tällä osuudella pummin määrä oli laskettavissa parhaiten tunneissa. Saavumme vihdoin siltä loopilta takaisin samaan vaihtoon, johon aiemmin olimme jättäneet pyörät. Tuskallinen trekki palkittiin ihan maailman parhaalla TA:lla – saatiin pitsat järjestäjältä! Kaksi pikkuruista uunituoretta pitsaa! Wohooooo! Mikä palkinto!! Vaidossa tuntui, että kulutimme aikaa – satoi kaatamalla eikä kuivaa katostilaa oikein ollut (jossakin katoksessa olimme kuin sillit suolassa). Oli pimeää, kylmä, lattia kivinen ja mutainen. Pitsan saimme hakea pienestä tuvasta, jossa oli kamina jonka lämpöön työnsin takki sekä housuni kuivuun hetkeksi syödessäni puolikkaan pikku pitsaa. Tupa oli täynnä kooman näköisiin uniin vaipuneita seikkailu-urheilijoita. Tuvassa haisi hiki. Jännää mitä asioita muistaa. Pelkäsin myös, että takkini syttyisi palamaa ollen liian lähellä kaminaa. Nyt pitää mainita toinen luotto varusteistani, joka on ollut mukana sitten ekan Vaarojen maratonin. Mun Haglöfsin LIM takki. Ihan paras ja miksi on paras niin se että on kevyt kuin mikäkin eikä vie tilaakaan. Kestävä – sateen ja tuleen ja kuivuu ihan super nopeaan. Täysin lifesafer tässä ja muissakin kisoissa sekä treeneissä! Mukana oli myös LIM housut. Olen käyttänyt näitä jo varmaan kymmenen vuotta. Meidän matka jatkui (eikä kyllä ollut edes uni vielä, vaikka moni tiimi oli jäänyt jo TA:lle nukkumaan). Edessä oli nyt neljäs osuus ja pitkä pyöräily aamun valjetessa…josta pitänee sanoa, etten muista juurikaan mitään erityistä – paljon mentiin hiekkateitä ylös ja alas – välillä kurvailtiin metsäurille, vetisille poluille, jotka muistuttivat ojia tai saatiin renkaiden alle pätkä asfalttiakin. Hyvin tyypillistä oli, että pidin katseeni tiukasti edellä menevän renkaassa. Meillä oli käytössä ”napanuora” – flexnaru, joka kulkee edellä menevän satulatolpasta takana tulevan ohjaustankoon. Tällöin takana tuleva pysyy varmasti imussa – pyörien väliin ei montaakaan kymmentä settiä jää…joten itse pysyin hereillä helposti, koska tuossa ”napanuoran” jatkona ei aina ollut helpoa pyöräillä. Toki siinä vaiheessa kun naruun tuli veto auttoi tämä minua imun kera myös fyysisesti. KUVA: Ei mikään hirmu turvallinen silta liukkailla pyöräilykengillä väsyneenä sateessa. Tulvivan virran kuohutkaan ei oikein kiehtoneet uimiseen. Skaradin kylässä oli vaihtopaikka trekkiin ja tällöin olimme kisanneet noin 29 tuntia ja otimme tässä kohtaa suunnitellusti 2h unet! YES! Kamojen välppäämiseen kului aikaa – mutaisten pyörien laittaminen laatikkoihin, omien mutaisten ja litimärkien vaatteiden vaihto toisiin litimärkiin vaatteisiin, wc käynti, tässä söimme kuivamuona aterian ennen nukkumista – ja ai niin tässä kohtaa fiksusti laitoimme vaatteita kuivumaan pattereille (tämä välppäys kannatti ehdottomasti tehdä) ja kiitollisena voin sanoa, että Haglöfsin LIM sarjan takki on jo palvellut niin monet reissut ja edelleen pelastaa, buffit ja ultraohut tekstiili kuivuivat todella nopeaan. Joten laadukkaisiin ja kevyisiin vaatteisiin investointi on ehdotonta!! Meillä oli 2 kpl 140 litran (max 30kg) vaihtolaatikkoa/tiimi järjestäjän puolelta, jonne piti mahtua eri lajien pakolliset varusteet – kengät, energia ja kiipeily-varusteet sekä kaikki muu mitä tarvitsit kisassa. Meillä meni varusteiden kanssa suht hyvin – toki ensi kerralla menee varmasti nopeammin (ei toista noin märkää/mutaista kisaa ei vaan voi olla olemassakaan). Tällä TA:lla huolsin jalkani – olin miettinyt, että nukkuessa jalat kuivuisivat sen verran että Leukoplastit tarttuisivat takaisin kantapäihini. Niihän se teki. Tein jalkahuollon ja havaitsin, että se kun tepastelee märissä kengissä päivä tolkulla, ei ainakaan minulle tee rakkoja. Leukoplast oli pysynyt hyvin paikoillaan, kun halusin erityisesti suojata kantapäitäni rakoilta – olen taitoluistellut nuoruudessani, jolloin kantapääni olivat usein rakoilla, joten kantapäitäni jos jotain jännitän hieman ja varmuuden vuoksi pidemmissä koitoksissa teippailen kantapäät. Tähän mainittakoon, että jalat toimivat alun krampin jälkeen loistavasti – ei rakkoja eikä muutakaan ongelmaa missään. Jeeee! Sitä aina hieman pelkää rasituksen tuomia ongelmia ja rakkoja – mutta ilmeisesti olen tepastellut ja istunut satulassa juuri sopivasti että paikat kestää eikä ole aikaisempiakaan ongelmia kropassa, joita pelätä. Koko reissun yli 130 km trek osuuden taivalsin yksissä ja samoissa vanhoissa tutuissa kengissä. Pitääkin tähän väliin kertoa lisää VJ SPORT XTRM kengistäni, kun varusteet on aina mielenkiintoinen keskustelu topiikki. Mielestäni on super tärkeää, että lähtee kengillä jotka on ehtinyt ajaan kunnolla sisälle. Ei se, että ne olisi pehmeät tai kovat tai jotain muuta vaan se mielestäni on tärkeintä, että on niillä tullut tepasteltua eri vauhteja, erilaisissa maastoissa, kuivissa ja vetisissä tai hiekkaisissa olotiloissa niin että tiedät varmasti että ne toimivat juuri sulle sen maan kisoissa, jonne olet menossa. Pistä sellaiset kengät jalkaasi. Käytän paria kolmea kenkäparia treenatessa – asfaltille on omansa (ne ei pääse seikkailukisoihin), suunnistukseen/trailruniin/swimruniin käytän niin, että pitkällä matkaan asteen isommat kengät (ei tule niin helposti mustia kynsiä) ja lyhyille matkoille napakammat vauhtikengät. Näin olen ajatellut ja toteuttanut tekemiseni. Myös pyöräilykenkäni ovat asteen isommat kuin juuri sopivat, eikä ole vielä menoani haitannut. Harvemmin pitkän matkan kisoihin raahaataan kahta kenkäparia vaikka jalka hieman turpoaa matkan taittuessa. Pitoa on löydyttävä seikkailu-urheilussa kengistä ja kestävyyttä! Yllä mainitsimiini asioihin löytyy varmasti monta eri mielipidettä kuin on käyttäjääkin 😊 Mutta ilo oli tulla maaliin ilman hiertymiä, koska hiertymät voivat olla juuri se juttu, joka saattaa lopettaa kisailusi hyvinkin lyhyeen. Aamiainen ostettiin TAn vieressä olevasta kioskista ennen kuin lähdimme viidennen osuuden trekille. Oltaisiin ehkä voitu enemmän syödä kävellessä, mutta usein pysähdyttiin kun eipä siinä kauaa mennyt kun söit sen mitä söit siinä hetkessä – joten niistä nyt sais viilattua varmasti pois minuutteja. Edessä oli n. 30 km trek. Trek osuus lähti mukavasti liikkeelle – Gps mukaan ohittelimme tiimejä. Pohje oli lopettanut kiukuttelun (mutta aristava askel oli saanut lonkkalihakset koville, joten olin kiitollinen sauvoista joiden kanssa sain trekkausasentoani korjattua ja tuotua paremmin lonkan eteen) ja syvä 2h uni palautti mukavasti ja tasaiset osuudet edettiinkin juoksuvauhtia ja matkan teko sujui. Tykkäsin tästä osuudesta rinnerasteineen, jotka löytyi kaikki heti. Edessämme oli loputtomalta tuntunut loivahko ylämäki osuus. Vuorokausi pimeni taas yöksi eikä sade hellittänyt. Trekin loppuvaiheissa joka kesti 6 tuntia alkoi kylmyys mennä luihin ja ytimiin. Kaivoin taskustani kemialliset lämmittimet joista toinen toimi – toisessa ei tapahtunut mitään. Ylläriiii! Note to myself: Ensi kerrallekin kemialliset lämmittimet ehdottomasti mukaan ja mielummin monta – oli sitten kesä tai ei. Seuraava TA oli jäähallin pukukopeissa, jonne raahasimme 2 x 140 litran vaihtoboximme – vaihdoimme vaatteet, jotka olivat pääasiassa vähintäänkin kosteat ja ainakin jäätävät kylmät. Tässä kohtaa olin horkka jäässä – puin kaikki mitä vähänkin löysin päälleni ennen kuudetta pyöräilyosuutta. Olisin voinut jäädä nukkumaan niin kuin se tiimi joka oli valloittanut ¾ osan koko pukukopista. Tämä pyöräilyosuus oli suhteellisen lyhyt ja toinen vuorokausi kisaa oli tässä vaiheessa täyttymässä kun saavuimme Kupa joelle ja Slovenian rajalle. Täällä TA oli Slovenian puolella. Passit piti olla mukana. Olimme ennen kisan alkua jo päättäneet nukkua täällä. Meitä odotti kolkko kivilattiainen rakennus (iso sali, jossa näyttämö) – joka oli yhtä lämmin kuin ulkona oleva 10 asteinen rankkasade. Se kun jätti kuraiset kengät ovenpieleen ja lähdit sukilla tallustamaan latomaisen rakennuksen mutaista jäätävän kylmää kivilattiaa pitkin - melkeinpä itketti, mutta sille ei ollut aikaa. Kuumaa vettä kuivamuoniin ja vaatteiden vaihtoon. Mudat pois vaatteista ja tavarat vaan vaihtolaatikkoon. Tiimikassi oli tällä TA:lla eli makuualusta ja makuupussi, jonne sukelsin nopeasti. Olin ensimmäisenä unilla enkä tiedä koska muut nukahtivat mutta herääminen parin tunnin unien jälkeen tuntui ihan hyvältä. Tunsin että kahdessa tunnissa kroppa kyllä vaan ihmeesti palautuu. Hassua! Pitää paikkansa: "Uni vanhin voitehista!" Mutustelin jotain valmistellessani itseäni seuraavalle trek osuudelle kiskoen märkiä ja kylmiä vaatteita päälle. Tavarat kasaan ja kengät jalkaan – ai niin ja tiedätkö millainen on paras märkäkengä….sellainen jonne olet kaatanut kuumaa vettä puhdistaaksesi pienet kivensirut ja mudan kenkien sisältä. Pienet ovat onnen hetket kisan aikana. Alla kuva vaihtopaikasta TA Slovenian puolella. Trek ja seitsemännelle osuudelle lähdimme mukavasti yllättäen virkistävään sateeseen – kiitollisena olisin halunnut halata meitä tsemppailevia vapaaehtoisia ranskalaisia TA:lla ja toivoin heidän kertovan, että reittiä olisi lyhennetty jatkuvan sateen vuoksi. Daydreaming… Tällä TA:lla ei ollut muutoksia, mutta jokaisella TA:lla kapteenin tuli käydä katsomassa, jos reittiin oli tehty muutoksia. Ei niitä useasti tullut, mutta muutama ja juuri rankkasateiden vuoksi. Ei ollut helpoin kisakeli järjestäjällä järjestää tällaista tapahtumaa… Suuntasimme kulkumme pienelle shoppailulle lähihuoltoasemalle, ja ostolista oli selkeä: jätesäkkejä ja työhanskoja. Näiden lisävarusteiden kera matka jatkui kauniiseen vuoristoon. Olin aika innoissani sillä tämä olisi eka kerta kun trek osuus osui päivään ja näkisikin jotain vs yötrekkaus jota oltiin jo tehty kaksi yötä. Toki toimenkuvaani usein kuului pysyä edellisen jalanjäljissä ja tepastelin kiltisti lähes samoihin askelmin kuin edellä kulkeva. KUVAT: Kiitos kuvasta ranskalaisille talkoolaisille, joista toinen tässä kuvassakin. Aivan super ihania tyyppejä! Itse olen aika ryytynyt tässäkin kuvassa. Hurjan muodikkaine hanskoineni. 😂 Tämä trek osuus korkeuseroinen oli aika jääätävän pitkä. Kapusimme ensiksi 500m, josta matka jatkui seuraavalle huipulle 900 metriin jne.... Maisemat oli mitä upeimmat kun kävelimme välillä ilmavaakin harjannetta pitkin. Ei paljoa ollut varaa harha-askeliin tai horjahduksille – ja sitä vain tuli mieleen kuinka mahdollista nekin jo olisi kahden vuorokauden kisaamisen jälkeen vajailla neljän tunnin unilla. Harjanteella kiemurteli polku ylös ja alas…välillä otin itsekseni käyrää seuraillen salliman rajoissa oikoja kun pojat kipusivat joka nypylän kautta tarkastelemaan maisemat. Trekin alku oli reitin kauneinta harjannetta. Keskimatka laakson asfalttitietä, jonka jälkeen taas kivuttiin ylös ja lyhykäisesti ”highlightina” oli lopun mutainen alamäkiränni, jossa pelkäsin reväyttävänsä kovaksi muuttuneet lihakset. Kaaduin mutaan kolmesti peläten valuvani rotkosta alas – täällä kuitenkin ollaan kirjailemassa blogia 😊 Kaiken kaikkiaan trekki kesti ikuisesti ja kun tulimme vaihtoon oli yön pimeys laskeutunut. TA oli karu – ei kattoa pään päälle ja siinä sateessa ja syvässä hiljaisuudessa tiimi vaihtoi vaatteensa pyöräilyyn. Saatiin kuitenkin lämmintä vettä, jota heitimme nopeasti kuivamuoniin. Oli aika ihana syödä noita kuivamuonia. Toki nautin kovasti myös karkkibuffastani pitkillä pyöräilyosuuksilla. En ole protskupatukka tyyppi alkuunkaan, joten energiani oli lähinnä karkkia, suklaapatukoita, kuivahedelmiä ja suolaisia pähkinä mixejä ja kuivamuonapusseja. Menihän siinä myös geeliäkin ja yllättävästi nekin laski vielä viimeisinäkin päivinä. Sain syödä kaikkien lemppari geelit: salted caramel, jota ei varmaan kukaan meistä proteiini patukoita mukaan lukien tule vapaaehtoisesti syömään. Ai niin ja kuivalihaa tuli myös syötyä jonkun verran. Kiitos näistä Laurille! Edessä olisi yli 116 km maastopyöräilyosuus, jonka Igor ratamestari oli pahaenteisesti jo nimennyt ”osuus, jossa tulette kiroamaan Igorin” – salaisesti taisi moni tehdä tämän jo paljon aiemmassa vaiheessa :D haha Tosin tällä karulla TA:lla ei meidän tiimillä ollut nyt helppoa kellään – ja se oli aistittavissa. Tiimikaverin antaessa myös ylen pyörälaatikkonsa viereen - huolestun. Valmistelemme kuitenkin lähtöä eteenpäin reippaasati hiljaisuudessa. Kosteat pyöräkamat päälle ja menoksi. Paitsi olin tätä "pelottavan pitkää" osuutta varten kyllä säästänyt itselleni kuivat pyöräilyhousut ja mikä sisäinen ilo olikaan ne pukea päälleen – ainoa kuiva vaate päiviin. Tämä säästötoimenpide kannatti - kankkuset kiitteli ja olin sisäisesti hetken aikaa onneni kukkuloilla! Kyllä on ihmisen onnellisuus pienestä kiinni "kurjuuden" hetkillä 😂 Osuus oli kaikin puolin tosi rankka, mutta koska vauhti ei päätä huimannut kun lähdettiin kipuamaan pimeässä niin itsellä oli yllättävänkin hyvä olo kuivien pyöräilyhuosujen kera. Tosin yksi pelottava kohta tällä reitillä oli se kun vuoren rinteessä oleva kapea mudasta liukastunut polku, jossa oli osittain irtonainen suoja-aita repsotti ilmassa ja pimeässä pystyit kuulemaan alhaalla pauhaavan joen. Silloin tuntui että pyöräilykengät eivät pidä kun talutin kauhussa pyöräni kohti edessä joen yli kulkevaa siltaa kohden. Selvisin siitäkin ja pyöräkin tuli mukana! Mutta jatketaan takaisin pyöräosuudelle niin tällä jäätävän pyöräosuudella pääsimme eräisimpiin maisemiin – ohittelimme karhujen ruokintapaikkoja pariin otteeseen, jossain korkealla vuoristossa yli tuhannen metrin korkeudessa. Karut metsätiet karuine maisemineen huokui karhumaisia viboja! Meidän edestä kiisi myös salaman nopeudella vuorikauris, jonka kanssa törmäys ei olisi jättänyt törmäyksen sattuessa edes pyörää ehjäksi. Tällä osuudella meillä oli myös isosti huono tuuri ja toisilla enemmän kuin toisilla. Yhdellä meistä iski nesteytysongelmat, joten pysähdyimme pariin otteeseen nukkumaan. Toisella kertaa pimeässä ja toinen oli muistaakseni aamutuimaa varmaan. Olin tässä kohtaa aivan varma, että joutuisimme keskeyttämään. Mutta näemmä lepo ja varovainen energian ottaminen auttaa tähänkin asiaan. Ekalla kerralla kuin pysähdyimme, käperryimme omiin hätälakanoihimme. Ohuen ohueen alumiinipeitteeseen jonka kanssa jäätyy kylmässä ja märässä kivikossa maatessa. Hampaat vaan kalisi. En nukkunut silmäystäkään. Toisella kertaa pysähdyimme keskellä korpea, jossa ei myöskään ollut vaihtoehtoja kuin pistää kylmään ja kosteaan maahan makaamaan, joten tyydyin istumaan kiven päällä nojaten reppuuni. Ei nukahtanut siihenkään, mutta pidin silmiä kiinni. Näitä pitäisi varmaan harjoitella. Kesken lenkin vaan johonkin 15min unille kylmällä kelillä kylmään maahan, niin eiköhän niinhinkin ehkä opisi. Yläkuva: Tässä sitä ollaan, jossain tihkusateessa yhtenä trendisetteriä kummatkin herrat jätesäkkihameineen. 😂 Alakuva: Kävi mielessä pariin kertaan ja varsinkin karhunruokintapaikkojen läheisyydessä. Olisko päässyt koronakiloista eroon näin helposti: Todella julma pyöräily osuus kaikin puolin. Niin julma että unohtui edellinen trekkausosuuden loputtomuus jo taakse. Kolmas vuorokausi pyörähtää käyntiin jossain pyöräilyosuudella. Kenelläkään ei näytä näin jälkikäteen GPS jälkeä katsoessani menevän mitenkään lujaa…. Meidän tiimin tsemppi tosin kasvoi kun päivä vaihtui ja aurinkokin pilkahti iloksemme – yksi miehistämme oli päässyt hyvin yli yön vaikeudet. Jäätävän hieno tsemppi kyllä! Pääsimme upeille polku-urille, jotka olivat ilman valuvaa vettä. Olin niin leveästi hymyileevää tuossa kohdin, ettei tosi olekaan! Sitä vettä meinaan riitti kisan alkupäivien ajan – poljimme niin vasta kuin myötävirtaan – poikkivirtoja unohtamatta. Ollaan ajettu mudassa, mutavellissä ja semimutaisissa kivikoissa jne… onneksi matkalla oli pätkittäin asfalttiakin, mutta oli sitä kivikkotietäkin.. nyt kuivaa baanaa päivä auringossa ja oli aika huisin hienoa. Polut kun olivat pääasiassa muistuttaneet ajoittain enemmän ojia ja olivat todella hitaita ajaa. Ihme ja kumma, että rakas TREK Top Fuel (täysjousto) maastopyöräni selvisi ilman minkään näköisiä ongelmia koko reissun. Paitsi kerran meinasin lentää tangon yli kun kamojenkokoamisen yhteydessä. Tanko oli unohtunut ruuvata kiinni 😬 TA:t käynnit vaativat kyllä aikaa ja tarkkuutta välillä mm pakolliset kamat oli aina muistettava ottaa mukaan - satoi tai paistoi. Tultiin auringon paisteessa vaihtoon – ihanaa! TA:llakin tosi monta tiimiä niin nukkumassa kuin huollossa. Hyvä fiilis! Talkoolaisia on aina niin ihana nähdä - super tsemppaajia ❤ Pääsin puhumaan sanasen portugaliakin Brasilialaisen talkoolaisen kanssa. Meille oli täällä tiedossa extempore torkut – olin vähän aiemmin vetäissyt kofeiini tabletin. Nukuttiin TA rakennuksen nurmikolla ehkä 45 min – minä makoilin ja yritin saada unta. Voi salamanteri kun harmitti kun uni ei tullut – siitä olisi vielä seurauksia kun olin jo vuoristoyön pysähdykset nukkunut huonosti ja nyt tämä vielä tähän. Mietin että alun unet meni hyvin kun ne oli suunnitellut ja odotetut. Jotta jospa ensi kerralla pitäisi vaikka tuntia aiemmin päättää että nukumme tunnin päästä. Voi tällöin psyykata itsensä tavoitteellisesti kohti unta ja varmasti tuolloin pystyy siihen myös paremmin vaipumaan. Seuraava trek alkoi super kaunista kumpuilevaa valkoisten kukkien peittämää niittyä pitkin. Niittyä oli silmän kantamattomiin ja tauon jälkeen hölkkäkin nousi noissa maisemissa. Muistanko oikein, mutta oliko mullakin kartta tällä välillä hetken? Vauhti alkuun oli rivakampaa - hölkkäkin nousi – niin pitkälle kun pimeys laskeutui ja yö rupesi pistämään silmiäni väkisinkin kiinni, voi että kun nukutti. Nukahdin minuutin kaksi mättäällä kun kartasta haettiin rastia. Ei tarvinnut harjoitella. Nukahdin silmällisen tienreunassa, kun joku meistä kipaisi hakemassa tiimille huoltoasemalta kokista ja sämpylät, toisten seisoskellessa ”vahdissa” vieressä. Oli kuulemma autoja pysähdellyt kysymään - onko maassa makaavalla henkilöllä kaikki hyvin – kuulemma poliisikin. Poliisitädit jututtivat meitä muuten aiemminkin. Oli niin pelottavan tuntuisia poliisitätejä kolme kappaletta, että lähdin eteenpäin kylmissäni. Pojat jäivät haastateltaviksi tuohtuneen tuntuisille poliiseille. Järjestäjä oli ilmeisesti unohtanut kertoa tapahtumasta viranomaisille Slovenian puolelle. Tämä voi olla kyllä myös kuvitelmaa, hallusinaatioitani – niin absurdi tilanne jotenkin oli. Nyt pitää sanoa ettei muista oliko tässä vaihto vai jatkuiko matka vai missä ollaan kisamuistoissani... Muistan kuitenkin pitkän asfalttiylämäen jonka jälkeen piti olla TA…se sauvojen tasainen rummutus asfalttitietä vasten oli lähes hypnoottisen tainnuttavaa. Jossain puolessa välissä muistan että olisimme juoneet energia juomia ja yhtä puri käteen vihreän hämähäkki. Toivottavasti ei vaarallinen, mietin kauhuissani. Nukutti – enkä ollut enää ainoa! Enää ei olisi pitkä matka maaliin vain kaksi osuutta pyörä sekä melonta. Mutta vaikka maaliin ei olisi enää kuin kiven heitto - seikkailu-kisat eivät ikinä ratkea ennen kuin ylittää maaliviivan ja musta tuntui että meille kaikki tästä eteenpäin oli taistelua unta ja öistä kylmyyttä vastaan. Vrh kylässä oli viimeinen trekkauksen jälkeinen TA, jossa päättyisi tämä ikuinen vaihto TREK ja MTB välillä. Voisin sanoa, että siksikin kisa oli ehkä asteen rankempi kun lopulta 2/3 melontaosuudesta (n. 40 km) peruutettiin kokonaan tulvien ja mylvivien jokien vaarallisuuden vuoksi. Vaihdot oli täten kahden lajin välillä ja jalat eivät päässeet lepäämään 4 vuorokauden aikana kuin vasta viimeisellä osuudella joka oli melonta ja naurettavan lyhyt 15 km osuus maaliin. Toki eivätpä ne jalat siinä melonnassakaan niin lepää jos vaan meloo oikein 😊 Mutta palatakseni tähän toiseksi viimeiseen vaihtoon – hassun kukkulan päällä oleva pieni koulu, jonka edessä pyöräboksimme. Miehet määräsivät minut sisätiloihin nukkumaan ja hämmästyksekseni TA:lla oli ainakin 10 - 20 kuorsaavaa seikkailu-urheilijaa. Nauratti (sisäisesti) se jäätävä kuorsaajien kuoro: oli meinaan niin monta tyyliä ja ääntä kuin oli kuorsaajakin. En tiedä aistinko tai reakoinko kaikkeen isosti väsyneenä, mutta tämä kuorsausta täynnä oleva pikkusali oli uber huvittava. Olin yhtä poikki väsynyt kuin nämä muutkin. Yritin nukkua lattialla, mutta se oli jäätävän kylmä. Siirryin aulaan ja hakeutuen aulassa olevalle tuolille istumaan laskien pääni pöydälle käsivarsiani käyttäessäni tyynyinä, kuulemma normi asento lukioajoilta. 😁 Heräsin säpsähtäen – kesti aina hetki ennen kuin tajusi missä on ja kenen kanssa on liikenteessä ja mitä ylipäätään oli meneillä. Huomasin miesten tulleen nukkumaan samaiseen pikkuaulaan ja olimme nukkuneet kaikki jonkin aikaa – kukaan ei osannut sanoa kauan. Pimeä siellä pihalla kuitenkin oli kun suuntasimme kohti miesten valmiiksi laittamia pyöriä. Kartturilta ilahduttava viesti oli, että tiedossa oli pelkkää alamäkeä viimeisen pyöräilyosuuden kunniaksi. Vitsi miten pitkä ensimmäinen alamäki olikin. Wohooo!! Viima herätti minut ja se, että oli pakko pysyä tiellä. Poimimme reitin varrelta pari rastit…ja saavuimme nopeasti viimeiselle TA:lle, josta alkoi viimeinen osuus - melonta. KUVA: vihonviimeinen vaihto viimeisen neljännen vuorokauden aamun sarastaessa. Melontaa olinkin odottanut – tosin niissä Kroatian kuuluisissa vihreissä joissa, jotka olivat sitä yhtä lampea lukuunottamatta kaikki mutaisten vesimassojen samentamia. Ehkä joskus pääsisin kokemaan ne koskimelonnat koska harmitti, melonta joka oli yksi omista vahvuuksistani jäi näissä maisemissa nyt hurjan vajaaksi. Muut tiimistä oli samaa mieltä Kroatian kosket olisi ollut kiva kokea. KUVA: Mikko Rantahakala pistä se kamera pois ja melo 😁😉 Mutta tasaisella joella melottiin – yhtä ainoata (kohtalokasta) sivujoen uomaa lukuunottamatta joka tuuppasi voimalla vettä jokeen 90 asteen kulmassa, jossa meloimme. Melonnan perusteistakin jo tuttua…tällaisiin kohtiin mennään virtaa seuraten ja mahdollisimman kaukaa pahimmasta pärskeestä. Taisi olla nukkumatti silmissä aika pahasti kun nelikkö löysi itsensä mutaisesta virrasta pulikoimasta. Eipä auttanut kun lähteä uimaan edellä menevän reppunsa perässä, jossa oli kahdessa minigripissä mukaan tullut passi (pakollinen varuste) – olihan meillä kisa joka ylitti rajat. ”Uintiosuus” palkittiin ja omistaja saavutti reppunsa ja passi pelastui. Kajakkiin päästyämme bongailimme virrasta vielä melan ja muuta kelluvaa kajakista karannutta. KUVA: Muut vaan heiluttelee, kun minä plikka melon. 🤣 Kaikkea sitä vielä keksitään loppumetreillä. hahahah Vielä oli siis reilu tunti maaliin – pätkä jokea ja pätkä merta kun aamuiset auringon säteet yrittivät laskea säteitään joenuomaan. Oli se onni ja autuus kun kajakkien keulat tekivät jälkensä Laternan hiekkarantaan. Yksittäinen valokuvaaja ja järjestäjä kiitävät meitä kohti onnittelemaan. Tunteikkaana tuhannet pienet tuntemukset vilistivät ylitseni…tultiin maaliin ja tultiin maaliin vielä huikean positiivisella meiningillä. Tiiminä selvittiin yli haasteiden ja niihin ei koskaan jääty vellomaan – kaikille oli selvää, että maaliin tullaan ja se oli ainoa vaihtoehto, muuta ei ollut! Näiden pitkien tyyppien kanssa, joilla oli raajoja millä kiipeillä ja voimaa kuin pienessä kylässä - oli hyvä päästä maaliin asti! Sijoituksemme oli 16/32, joka on ihan hyvä moninaisten vastoinkäymisten jälkeen. Itseasiassa se on ARC osallistuneiden suomalaisjoukkueiden kesken toiseksi paras sijoitus ikinä. Suomalaisia joukkueita on kisaan osallistunut yhteensä neljä. Multisport.fi on sijoittunut aiemmin 12/33 sijalle. Tosin eivätpä ole vuodet vertailukelpoisia keskenään ja aina voi sattua vaikka ja mitä - joten jo lähtöviivalle pääsy kokonaisen tiimin ja varusteiden kera on tässä lajissa on saavutus - maaliinpääsy huipennus. 😁 Kiitos Avanti Adventure tiimille: Kapteeni Niko Sorvari, Misa Salo ja Mikko Rantahakalalle erityiskiitos ollessasi tiimin vahvin härkä ja auttaen minua pahimmissa paikoissa. Myös ihan jokaiselle Avantin kotijoukkojen jäsenelle kiitos ja tietysti kannustajillemme, tukijoillemme sekä rakkaat ystävät ja perhe: äiti ja veli perheineen sekä kiitos myös coachille Mikko Sakalalle, joka vei mun pyöräilyn uudelle tasolle. Kiitos teille, jotka jaksoitte tänne asti lukea – kirjoitin tätä moneen kertaan ja joka kerta koin monta itseäni liikuttavaa muistoa kirjoittaessani tätä raporttia (josta tulikin varsinainen eeppos 😊). Kaikille hurjasti tsemppiä kaikkiin outdoor seikkailuihin! Kuvat ja videot: ARC kisajärjestäjän ottamia, kisanaikaisesta kuvauksesta erityisen kiitollinen Mikko Rantahakalalle ja muutamia kuvia myös allerkijoittaneelta. Kannatta katsoa alla olevat videot. Ensimmäisenä järjestäjän ottama video - juostaan jossain 1:00 kohtailla ja alimmainen video on Mikon tekemä kooste pätkistä, joita hän kuvasi kisan aikana.
0 Comments
Seikkailu-urheilijan 2023 sesonkikausi on alkamassa ja tänä vuonna polkaistaan vuosi käyntiin isolla kisalla. YEY!!
Avanti Adventure tiimin ensimmäinen koitos alkaa 15.5. kovalla 500 km non-stop seikkailu-urheilun maailman osakilpailun kisalla Kroatiassa Adventure Race Croatia. Kilpailu on osa Adventure Race World Series kilpailujen sarjaa. Näyttääkin, että tänä vuonna Kroatian kisa on kerännyt starttilistoille maailman kovatasoisimmat tiimit - joukosta löytyy olympia uimareita ja maailmanluokan triahlonisteja - vaikka mitä sankareita - kovista seikkailu-urheilu tiimeistä puhumattakaan. Eri lajeja tulee 500 km sisältämään: Maastopyöräily n. 60% Suunnistus 25 % Koskimelonta 15% Kroatian kilpailut ovat olleet tyyliltään monimuotoisemmat ehkä kuin muut seikkailu-urheilun maailman tai Eurooppa sarjojen kisat. Mr Igorin tyyli ratamestarina on miellyttävä siinä mielessä ettei heti ensimmäisillä osuuksilla ole tarkoitus tuhota kokonaissuoritusta pitkillä etapeilla vaan eri lajien etappiosuudet ovat olleet vaihtelevammat - luvassa ei ainakaan alkuun ole 125km trekkaus osuutta. Muuta tietoa olemme myös saaneet, että suunnistusosuudella tiimi saa jakautua kahtia. Ainoa osuus mikä saattaa tänä vuonna olla yhteenmittaa voisi olla tuo 15% reitistä oleva melontaosuus. Kilpailijoille on jo jaettu tieto, että tuo n. 75 km melontaosuus tulee olemaan jokea, ja tässä virtaavassa joessa tulemme kohtaamaan 1-2 muutaman 3 luokan kosken. Alamäkeenhän on mukava meloa voisi kuvitella. Kerromme miten tässä kävi sitten kisan jälkeen...alkuun on aina kiva spekuloida. Kisaamaan lähdetään tiimillä: Niko Sorvari, Mika Salo, Mikko Rantahakala ja mukaan uutena jäsenenä Kristiina Vaano. Kokemusta tiimillä on monesta voittopokaalista Suomen seikkailukisoissa, ja nyt maailman kisoihin lähdetään nöyrin mielin, mutta innolla. Vielä treenataan ja paljon - kuukausi starttiin. Talven jäljiltä on kova suoritus lähteä tekemään kesälajeja näinkin pitkillä matkoilla. Pistäkää seurantaan tiimin sosiaaliset mediat: Facebook ja Instagram sekä tiimiläisten omat somet, joista kaikissa varmaan pilkahduksia kisoihin valmisteluihin ja kisasta: Niko Sorvari - Instagram Mika Salo - Instagram Mikko Rantahakala - Instagram Kristiina Vaano - Instagram Blogitekstin kirjoitti: Kristiina Vaano Kuva yllä: Adventure Race Croatia - sivuilta ja kuvat alla: Mikko Rantahakala The rest of the story will coming during winter 2023 - stay tunedWe arrived to Bologna airport from Finland with Finnair. Regional train from Bologna to Prato (Firenze) was easy - you buy a ticket for your bike too. We were only ones with bikes - so there was space, but bikepacking bikes can be a pit big in case a bike rush hour... By the way - May I introduce who we are on this trip: The super lovely beauty in my pictures is my great bikepacker friend Vivi and her bike, Fairy and then the other one is me with by bikepacking bike Salsa. So let to story continue... While easy cruising through town we saw first car accident just in front of our eyes. Red light accident - so little damage to cars I hope. So the city cycling was exciting for these two Finnish bikepackers - especially when we were warned by several people about the rally spirit of the italian drivers 🚙😁 I have been training a bit while lived Arma de Taggia for a year - but this was a quite a reminder. Had late lunch at Comeana - which was the cheapest lunch during the week. Talked lot with locals. Noticed my italian was so rusty, and I was mixing lot of with my more fluent portuguese, but it was super fun talk with locals! 🤩 After Comeana we arrived the gravel trail with some hilly asphalt sections. Soon arriving to National Park trail turned to be technical - and of course uphill so no way we could bike with our bikepacking setup. So it was surely couple of hours hike-a-bike kind of moving forward. Beautiful forest trails mix with wider technical forest roads. Arrived to Vitolino which is tiny quiet town. Did not see any restaurants and cafes. I was dreaming a nice warm cup of cafe even it was evening already. After leaving Vitolino we did deep dive in to the valley down and deep uphill again...great check for breaks as it must have be one of the steepest down hill... Wild camping by the road and under olive trees. Weather during the night was really super windy and the hill walls made it really sound even more. Later we noticed that there was actually wind warnings for the night and even for the next day. Quite happy to have luck so that our tent was away from the howling wind. Cars that were turning in the corner liked to sound the horns in the narrow streets - and of course the monastery's bells (every hour - except night, but early as the rooster) were not that usual sound to sleep to. ((And a bit sliding ground under the tent...was my fault 😁)) But I slept when I slept like a baby. Super happy you come along with me Vivi to share again one more bikepacking adventure with me - it's never same without you 💖!! More fotos: krisses.kuvat.fi GPX you can find from my Strava or Komoot - or just send me a message. ps. next days stories will be shorter 😁 Åre, mikä ihana ulkoilmateatteri kaikkeen outdoor seikkailuun! Täällä sitä ollaan taas, kuten ovat monet muutkin samanhenkiset seikkailijat. Hihkasin ihan varmasti ääneen "Wooooh" kun kaarsin kärrylläni kylään! (Tämä tarina vie sinut siis tapahtumiin kesäkuun lopulle 2019.) Åren kylä on kesäisin lähes autio, paitsi silloin kun kylässä on joku tapahtuma, kuten nyt vaikka tämä Åre Extreme Challenge multisport kilpailu (lyhennän kisan ÅEC jatkossa ja kisasta voit lukea aiemmasta kirjoituksestani täältä). ÅEC oli saanut kylän piukkaan seikkailu-urheilijoita, multisporttaajia, kuntoilijoita ja heidän kannustajiaan. Tunnistat meidät seikkailijahenkiset helposti autoista, joiden katoilla keikkuu kajakit ja maastopyörät. KOHOKOHDAT: Korso MTB, Jukolan viesti, Rokokallion ratamestarointi, Roadbiking with Vivi, swimrun treenit, kanoottipoolo ja mäkitreenit kohti Åre Extreme Challengeä. Midnight sun - keskiyön aurinko mäkitreeniä vetäessä. Mahdollisuus treenata vaikka läpi yön! Kesäkuu meni niin nopeaan, ettei kissaa ehtinyt sanomaan. Tuntuu, että olen sinkoillut sinne ja tänne – lajista toiseen. Töitä töitä. Paljon oon ehtinytkin – seuraavaksi sukellus kesän treeneihin ja kisoihin! Kesäkuu recap laji lajiltaKorso MTB, maantielenkkiä ja maastoa
Kesäkuun eka kisa oli Korso MTB. Kolmatta kertaa mukana – ja mikäpä siinä kun on mukava meno, homma toimii ja rata on kiva! Juurakot oli tällä kertaa kosteat sateista, mutta samapa se kaikilla. Rataan oli lisätty uusia teknisempiä kohtia, mikä mielestäni on ihan kiva mauste, ihan sweet chiliä. Toki tykkään painaan nastan lautaan mukavimmilla tie pätkillä. Monipuolinen baana - vähän kaikkea kaikille. Lissun kanssa treeneissä. Foto: Liisa Paakkanen Kauheeta miten nopeaan aika menee. Se on kuulkaa nyt se kisakuu, jolloin Korso MTB on kuun alussa 32km ja Åre Extreme Challange kisa on kesäkuun lopulla...voi holly molly ja jihaa vaan kaikille!!
Jännittää jo niin se huominen Korso MTB 32km maastopyöräily. Reitti on melko tuttu kahdelta aiemmalta kerralta. Vauhdikas monimuotoinen rata! On upeaa mäntymetsää, muutamat kallioisemmat töppäreet, hiekkakuopan reunoja, neulaspolkua, haastavampaa metsäistä juurakkoa, täyttömäki jne... Reitti on itseasiassa hyvin pienellä alueella. Siellä se mutkittelee ees taas. Yksi energia/vesipiste on reitillä. Ajattelin mennä omalla juomarepulla, koska sitä tulen käyttämään Åren kisassa. ”No mitenköhän se talvi nyt oikein sitten meni noin niinku omasta mielestä”, haastattelen itseäni tiukkaan äänensävyyn.
Tuntuu välillä, että lajeja kun on niin paljon, ettei ehdi kaikkea harjoitella niin paljon mitä haluaisi tai ei kaikesta ainakaan palautuisi hetkessä, jos ehtisikin kaikkea treenata. Siksi ehkä elämääni soveltuu blokkimainen harjoittelu, joka soljuu silloisen elämisenhetkeni mukaan. Muutamaan lajiin keskitytään kerralla ja toisia pidetään yllä sen miten ehtii ja jaksaa. Se ei varmaan tee minusta toivomani tasoista missään lajissa, mutta eipähän ole ollut rasitus remppaa eikä kremppaa juuri missään kohtaa kropassani. ”Nok Nok”, koputan puuta. Kaikki rempat tais kerääntyä siihen edelliseen autooni... hahahe... Joskus extemporee kisat vaan on aivan parhaita! Nopeita päätöksiä. Ei liikoja ihmettelyjä. Ei suuria odotuksia. Eikä suunnitteluja. Nopea päätös ja menoksi vaan. *) YESsssss, olin lähdössä Xdream multisport kisaan Viroon ihan extemporee, enkä edes tunne uusia tiimikavereitani. Tiimi on NOBE, joka tarvitsi naisen riveihinsä ja minä lähdin taistoon. Kisan tapahtumat sijoittuvat kesäkuun alkuun 2018 Viron Kehrään. Kynäilijä ehti nyt vasta flunssaisena ottamaan sen kynän kauniiseen käteen ja kirjoittamaan tuon kisaraportin. PAAAM! Startti on tapahtunut. "Vautia ja vaarallisia tilanteita" blogin kirjoittaja, sinivihertävissä tiimivaatteisssaan kuvan keskivaiheilla sekä Martin kuvassa mukana aivan takanani. Mehis lähti kun tykinpiipusta, eikä päässyt tähän kuvaan. Kuva: Aldis Toome
Seikkailun kolmas ja viimeinen osuus kesän Etelä-Konneveden kansallispuistossa pyörähtää ruutuihin nyt. Edellisiin tämä kansallispuiston seikkailuihin pääset näistä linkeistä: uiden ja meloen. Alueella on vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia luontoliikuntaan. Itsekään en ehtinyt maastopyöräillä kuin pienen nuuskaisun vain lähimaastoihin - siitä pieni kertomus alun polkujuoksu tarinan jälkeen. Mutta kuulkaa olipa ihana palata takaisin noille seuduille tämän kirjoittamisen myötä - ja mikä palo jäikään päästä tutkimaan lisää alueen polkuja ja reittejä. Mutta nyt lähdetään metsään juoksemaan!! Poluille pääsee parhaiten Kalajan parkista – se on Törmälän lomakeskuksen lähellä. Törmälä on yksi porteista Etelä-Konneveden poluille. Sinnepä siis. Karttaa kun vilkaisee niin Kalajanvuorelle on ainakin pakko päästä heti ja juosta ympäri alapuolella oleva Vuori-Kalajan lampi (yllä oleva kuva). Joten alkuun menin heti Kalajan kierros - 4,6 km, josta koukkaisu sitten pidemmälle 14 km Kolmen vuoren vaellus - reitille. Waaaauuuu! Jos kartalla näyttää komealta niin kyllä ne maisemat kuulkaa täyttää sydämen ja mielen - niin alhaalla lammen rannalla katselen ylös jylhää vuorta kuin ylhäältä Kalajanvuorenkin päältä ihaillen kansallismaisemaamme. Ihanaa, kun välillä saa nauttia muustakin kun normi lenkkimaastoista - ihan kuin jalkakin nousisi kepeämmin kun pääsee laajentamaan hieman reviiriään uusille poluille (ihan ei niiiiiin kevyttä kuitenkaan ollut, kun "vuorelle" nousin tällä kertaa kyllä kävellen). :) Tiedoksenne tähän väliin, että I LOVE MAPS niin paljon, että olen hankkinut kansallisentason suunnistuksen ratamestari pätevyyden (OCAD), ja siihen samaan vimmaan II tason suunnistusvalmentaja koulutuskin on plakkarissa. Viime vuonna juoksutin n. 1000 ihmistä tekemilläni radoilla (3 iltarastit, yhdet seikkailu-kisat, sprinttisuunnistus sekä swimrun -kisat). Ensi vuodelle on jo uusia ratametsuriurakoita lyöty lukkoon - ei pysty pitään näppejään irti. Joten kun tekstejäni luet niin karttoihin törmäät varmasti. #ilovemaps isolla hästägillä :) Alla Metsähallituksen hieno kansallispuiston patikointikartta - linkki kuvatekstissä: Kartta löytyy pdf TÄSTÄ LINKISTÄ Metsähallituksen sivuilta ja onkin erinomainen alueen patikointikartta!
Konnekosken kupeessa on ihana puinen tienviitta. Minneköhän sitä lähtis? No melomaan tietysti! @Krisse Vaano Jatkoa edelliselle kirjoitukselleni Etelä-Konneveden kansallispuiston treenipäivistä. Viimeksi oltiin uimassa ja nyt sitten mennään meloen. Jos en vielä maininnut...niin onhan tuo Etelä-Konnevesi vesiurheilijan sekä -kuntoilija (meloja, avovesiuimari, swimrunittajan jne...) siis kaikkien vesi-ihmisten paratiisi. Suorastaan ahmin karttaa kun suunnittelin tulevaa melontaseikkailua. Kartalla maasto näyttää aivan mielettömän näköiseltä – paljon saaria, salmia ja lahtia. Onhan se niiiin plussaa, että näkee ja kokee samalla kuin tekee ne pidemmät treeninsä. Konnevesi on Suomen 23. suurin järvi, joka on jakautunut Etelä- ja Pohjois-Konneveteen. Tuo Etelä-Konnevesi on se suurempi ja ihanan rikkonainen lukuisine saarineen. Oikea saaribongarin paratiisi. Se on myös kirkasvetinen, syvä ja siksi ehkä hieman vilpoinen. Maultaan erinomaisen raikas. Kuullostan jo kuin olisin viinimaistajaisissa. Humallun seikkailusuunnitelmistani. Kävin parista eri lähtöpaikasta käsin melomassa. Reittivaihtoehtoja olisi vaikka kuinka. Ensi vuonna olisi mukava päästä takaisin avartamaan lisää Etelä-Konneveden maisemia! Kuka lähtee mukaan? Pistä kommenttia tai viestiä niin tehdään vaikka oikein kunnon pitkä treenileiri. Tästä pääsee mukaan nyt alkuun viime kesän melontaseikkailuihin. Lukua helpottaakseni – numeroin otsikot eri melontastarttipaikkojen mukaan:
Merikajakki ja surfski odottelemassa työvuoroaan Majaniemen mökillä. @Krisse Vaano
Ensimmäiset melontapäivät olimme kaksin liikkeellä Hyvärisen Annen kanssa. Anne kirjoittaa kertomuksiaan retkipaikka.fi blogiin. Käyhän vilkaisemassa täältä. Anne meloi merikajakilla, jonne mahtui loistavasti meidän kummankin kamat (ainakin kun Anne ne pakkasi). Anne on kokenut meloja niin koskenkuohuissa kuin tuulten tuiverruksessa, ja sitä tuulen tuiverrusta meille oli luvassa menomatkalla ihan kohtalaisen navakkana. Lähtösatamassa paikallinen isäntä päivitteli irronnutta laituriaan. Reittisuunnittelulla saimme hieman armoa saarten takana, mutta kyllä sai keskittyä melontaan ja kartan lukuun. Muistin siinä meloessa, kun Uudessa Seelannissa olessani kävimme Simone Maierin kanssa melomassa hurjassa myrskykelissä. Simone on yksi maailman kovimmista seikkailu-urheilijoista ja triahlonisteista – ja erittäin pitkä tarina siitä miten minä ”kuntovipeltäjä” sain kunnian päästä maailmanluokan tähden kanssa samoihin treeneihin. Mutta takaisin tarinaan... Olimme Simonen kanssa sopineet, että menisimme melomaan ja olin aivan varma, että melonta peruuntuisi – tiet tulvi ja puita kaatui, kun tuuli tuiversi ja sade piiskasi - niin ei mitään, kyllä me lähdettiin melomaan. Simone vaan sanoi, että kyllä sitä on treenattava säällä kuin säällä – ei kisapäivän säätä voi etukäteen tietää – näistä ”@¤&”-keleistä pitää olla kiitollinen! :) Joten sen jälkeen olen ottanut tuulen ja myräkkähaasteen ilolla vastaan (tai ainakin melkein aina), vaikka surfski tuntui kyllä kiikkerämmältä kuin koskaan iskeytyessään seliltä tuleviin sivuaaltoihin. Mutta nyt juttu sikseen ja baanalle: Startti Hanhitaipaleen kalasatama ja ohessa kartta, jonne mielenkiintoiset paikat olen merkinnyt tähdillä. Lilalla värillä kertomuksen reitti. Aloitimme kiertämällä Saukkosaaren, joka kuuluu jo Etelä-Konneveden kansallispuiston lukuisiin saariin. Voih kunpa olis voinut ottaa kuvia, mutta keli ei ihan nyt suosinut. Joten teimpä teille kartan ja merkitsin sinne kohteita tähdin ja siivetän tarinani tähdillä. Näin ihastuttavan kaarisillan pieneen saareen (tähti 1) - aivan varmasti olisin ottanut kuvan, uljas pystykallio myös lähellä ykkös tähteä ja mystisen kapea salmi (tähti 2). Salmesta mahtui juuri ja juuri läpi. Oli majava käynyt kaatamassa puun tai pari. Suunnattiin Viitaniemenselän yli, jossa ensimmäiset tuulet otti ”purjeisiimme”. Tykkään meloa vastatuuleen. Silloin saa vetää voimalla. Yleensä pistänkin haastavissa kohdissa rivakammin – vauhdissa pysyy paremmin pystyssä ja haastavat kohdat on nopeampaa ohi. Käytän tätä samaa kaavaa myös suunnistaessa tiheikön läpi – suunta suoraksi ja hanaaa!! :) Kadonovinen saaren ohitus hieman harmitti, sillä kumpainenkin meistä olisi halunnut käydä katsomassa miltä näytti tuo saaren sisäjärvi, mutta se jäisi ensi kertaan. Tuntui ihan siltä, että keli oli pahenemaan päin. Joten suoraviivaisesti mahdollisimman suojaisasti suunnistettiin kohti Majaniemeä ja sen mökkiä – meidän tuleva basecampiä. Sieltä käsin olimme suunnitelleet sitten käydä jalan ja uiden tutustumassa lähiympäristöön. Enää Enorannan laavun ohitus ja kohta olisimmekin jo perillä. Enonrannan laavulla näytti olevan telttailija – meloja kaiken lisäksi! Mitä minä sanoin, melojan paratiisi ja sää ei näyttänyt olevan este tuollekaan hurjapäälle! Majasaari oli upea (tähti 3). Sitä voi vuokrata. Mökki on hyvinkin latomainen, mutta yksinkertaisuudessaan viehättävä tarjoten suojan matkalaisille. Majaniemennokka on mykistyttävä luonnoltaan lahden poukamineen. Pihakalliota koristavat grillikota sekä savusauna. Oiva basecamp sijaintinsa puolesta, koska sieltä käsin pääsee jatkamaa matkaa meloen takana oleville saarille – monenkin tunnin seikkailun verran. Majaniemen savusauna Kayak Centerin surfskiillä. @Krisse Vaano Seuraavana aamuna meitä helittiinkin jo upealla säällä. Paluumatkalta saataisiin kuviakin muistojen kansioihin. Polkujuoksimme ja vaelsin aamupäivän – mutta paluumatka oli aloitettava hyvissä ajoin. Paluumatka meloen kulkisi lähes samaa reittiä parilla sightseeing kiepillä höystettynä. Ohittelimme ensimmäisenä Taavetinsaaren (tähti 4). Siellä on muuten sääksen pesä. Mä näin sen. Upea tai oikeastaan komea lintu. Kiersimme pesäsaaren kaukaa antaen pesintärauhan ja muutenkin. Opittiin nimittäin varsin nopeaan, että parempi pistää turbo päälle, jos vahingossa yllättää pesivän linnun. Aiemmin kun tiira yllätti meidät tai kun me yllätimme tiiran pesältään....kaveri osottautui hyvin sotaisaksi. Kaveri (tiira siis) lähti kuin pommikone syöksyyn kohti ja kohdalla...ei ei ei, älä katso missään tapauksessa ylöspäin....hahaha... Anteeksi tiira, että nauroimme vatsamme kipeäksi, kun pakenimme sinua paikalta hullunlailla kauhoen. Ei ollut tarkoitus häiritä. Punainen kajakkini oli saanut osuman. Mutta takaisin asiaan – ja seuraavaan kohteeseen, jonne ehdottomasti kannattaa muidenkin kauhoa on tähti 7. Kapea salmi (ehkä vajaa pari metriä leveä), joka on kuin portti salaiseen maailmaan – pieni heikosti virtaava uoma, joka johtaa Kalajanjärvelle. Niiiin upeaa aluetta – jylhiä korkeita kallioniemiä tyynen suojaisine lahtineen ja jännittävän kaposia niemiä (tähti 6 – tässä kohtaa haluaisin asua! Ehdottomasti!). Tähti 5 kartassa on upea Kiertolahti, jossa kannattaa kiertää lenkki. (Hahaha mahtava nimi lahdella). Kiertolahdessa on erittäin toimiva melontalaituri, josta pääset polkureiteille vaikka Kalajan-vuorelle. Kalanjanjärvellä olisin viihtynyt kauemminkin, mutta Hanhitaipaleen satamaan oli vaan suunnattava melontavedot. Salmi Kalajanjärvelle ja Anne meloo. Kiertolahden melontalaituri - maalta ja vedestä. @Krisse Vaano Kiertolahden perukoilla Kalajanjärvellä. On se vaan niin erilaista meloa myrskyssä kuin upeassa kesäsäässä. Ehtii hieman katseleen ympärillensäkin ja pääsi rennoin vedoin eteneen – kroppakin kiittää :) Paluumatkalla ihailin venevajoja, koppeleita. Ihania, tulee mieleen vanhat Suomi-leffat. Koppelien seinillä roikkuu verkkoja, katiskoja ym. ”kalastusrekvisiittaa”. (Etelä-Konnevedeltä pyydetään muikkuja - suosittelenkin lounaaksi paistettuja muikkuja!) Monet koppelit olivat niin kauniita ja mukavasti sulautuivat tähän idylliin – osa kansanperinnettä nekin, eikä meilläpäin juurikaan nää koppeleita. Ihastuin koppeleihin - sellainen kajakeilleni kiitos! Hinkkalasta kävin nappaamassa kuvan seuraavana päivänä kun sää oli rauhoittunut. @Krisse Vaano Hinkkalasta (Särkänniemi) – Lanstusaarille - HinkkalaLähdimme Särkänniemestä (ei siitä mikä on Tampereella) vaan täältä Konneveden Särkänniemestä kohti Lanstu-saaria. Kompassi kohti eteläistä ja pohjoista Lanstua. Taas sattui kovan kelin ilma, joten lenkki muotoutui hieman aallokkoa lukien ja sitä kunnioittaen. On se hienoa kun lenkillä oikein kohisee historian havina kun meloimme salmeen, jossa porukka on siirtynyt tuonpuolleiseen. Kyllä, luit oikein. Se kohta on kait nyt sitten siellä – kahden Lanstu-saaren välissä. Saarissa oli ns. karsikkopuita, jonne oli raapustettu saatossa olleen vainajan nimi. Jotta jos saatettu vainaja palaisi takaisin niinkuin tämänpuoleiseen tuonpuoleisesta – niin tajuaisi sitten lukea puussa olleesta karsikosta, että oli kuollut eikä tarvinnut enää palata. Tulkitsen nämä kummitusten torjunta puiksi. Tiirailin karsikkopuita. En kajakistani nähnyt niitä – ainakaan en voi sanoa varmaksi nähneeni. Myrskytuuli oli kohdellut saaren puita julmasti ja kaatanut heikoimmat rungot. Kunnioitusta herättivät jylhät erämaiset järvimaisemat. Oltiin puolessa välissä, jos oltaisiin siis lähdetty Rautalammilta Konnevedelle. Aikamoisia matkoja ne niillä kirkkoveneillä ennen vanhaan kyllä teki. Melkoista hyötytreeniä :) Tänä päivänä ollaan kyllä liian laiskoja. Google maps antaa etäisyydeksi 36 km tietä pitkin...harmi kun ei google maps osaa vielä meloa. Veikkaisin n. 25 – 30 km matkaa, ja reitti varmaan kuljettiin säiden mukaan – eikä aivan keskeltä isointa selkää. Tälle matkalle muuten sattuu yksi alueen upeimmista koskista, Konnekoski. Konnekoskessa järjestettiin freestylemelonnan SM-kisat tänä vuonna. Ennen sitä siitä laski myös kirkkoveneet...osa vähän huonoinkin seurauksin. Koski on suora ja lyhytkin, joten eiköhän sitä alaspäin pääse...tosin taitaa reunoja myöten päästä akanvirtaa ylöskin (?) En tällä kertaa testannut. Kosken luokitus on kuitenkin 1+ (II), joten kyllähän se pitäisi mennä surfskiilläkin, mutta olisko nyt harjoituksen pula kun mielummin menisin lajinomaisesti koskarilla. Paluumatkalla kiersimme Hautasaaren ja koukkasimme Navettasaaren ohi. "Mitenköhän näitä saaria oikein nimetään. Pakkohan tuo nimi on jotenkin aiheeseen viittaava", mietin kun meloin Hautasaaren sivua ja ohittelin Navettasaarta. Toisella puolella Hautasaarta oli Riihisaari ja Sokeasaari ja sitten vielä Kuikkasaari. Kumpa joku olisi kerännyt kansanperinteen kirjoihin ja kansiin tai edes tänne bittiavaruuteen – aikamoinen niminikkari on ollut liikenteessä, joka tapauksessa. Palasimme mietteissäni tuonpuoleisesta Särkänniemeen :) Hautasaari, Konnevesi. @Krisse Vaano Viimeinen jakso Etelä-Konneveden seikkailuistani liikutaan jo maalla - polkujuosten. Stay tuned!
Kiitos kun jaksoit lukea :) Kuulemisiin ja tsemppiä treeneihinne, Krisse ps. Kajakkeja voit vuokrata myös näppärästi: Hanhitaipaleen kalasatamaan – saat koodi ja helposti kajakin vuoralle koska vaan. Törmälästä ja Hinkkalasta käsin on myös kajakkivuokra mahdollisuus. ja loppuun vielä vink vink: Soveltuu loistavasti Kuopio – Jyväskylä suunnan työmatkojen piristeeksi pitkän tai lyhyen kaavan mukaan tai vaikka viikon lomanvietto kohteeksi liikkuvalle tyypille. Olin reilut kolme päivää ja tuntuu, että voisin kirjoittaa vaikka pienen kirjan. Lisätietoja: Etela-Konnevesi.fi Rautalampi.fi Konnevesi.fi luontoon.fi/etela-konnevesi Lisää Etelä-Konnevedeltä ottamiani kuvia: TÄSTÄ |
Archives
March 2024
|