”No mitenköhän se talvi nyt oikein sitten meni noin niinku omasta mielestä”, haastattelen itseäni tiukkaan äänensävyyn.

Tuntuu välillä, että lajeja kun on niin paljon, ettei ehdi kaikkea harjoitella niin paljon mitä haluaisi tai ei kaikesta ainakaan palautuisi hetkessä, jos ehtisikin kaikkea treenata. Siksi ehkä elämääni soveltuu blokkimainen harjoittelu, joka soljuu silloisen elämisenhetkeni mukaan. Muutamaan lajiin keskitytään kerralla ja toisia pidetään yllä sen miten ehtii ja jaksaa. Se ei varmaan tee minusta toivomani tasoista missään lajissa, mutta eipähän ole ollut rasitus remppaa eikä kremppaa juuri missään kohtaa kropassani. ”Nok Nok”, koputan puuta.
Kaikki rempat tais kerääntyä siihen edelliseen autooni... hahahe...   ​

Aamu sarastaa Vorussa, Etelä-Viron pienellä Tamula järvellä. Järvellä puhaltaa jo raikas aamutuuli, joku epäili jopa 10m/s. Kaijuttimista kuului vironkielistä kisakuullutusta. Keskityn ja toimin johdonmuikaisesti; aikaa ei olisi hukattavaksi ennen starttia.

Saimme kajakkikaksikkomme nopeasti vesille. Olemme sopivasti 5 min ennen lähtöä lähtöviivalla ja ehdimme juttelemaan mukavia kajakeista vierellä olevan virolaiskaverin kanssa. Aallokkoa oli, mutta se ei haitannut. Tunsin oloni rauhalliseksi pienellä kisajännityksellä – mikä on varmaan optimaalisin olotila juuri ennen starttia.

Olemme yksi yli 1000:sta joukkueesta tai yksin melojasta, jotka osallistuivat 21.4. maailman suurimpaan melonta tapahtumaan. Tarkoittaako tämä siis, että palasin kotiin melojien paratiisista?  Vai olimmeko yksi yli 2000 hullusta, jotka yrittävät selvitä 100km melontahaasteesta läpi kunnialla? ...varmasti hieman kumpaakin.  :)  

​